Olen selvästikin jäänyt jälkeen kehityksestä, koska en ole ollut aktiivinen blogikirjoittaja pitkään aikaan. Blogeja on ollut muutama, mutta en ole alkuinnostusta pidemmälle päässyt. Jokapäiväisistä asioista kirjoittaminen ei ota onnistuakseen, joten päätin ottaa hieman erilaisen näkökulman kirjoituksiini.

Innoittajana tähän toimi erään kurssin artikkelireferaatti sekä lähestyvät Vancouverin olympialaiset. Olen penkkiurheilija Jumalan armosta, joten blogini käsittelee urheilun tuomia tuntemuksia. Otan urheilutapahtumat äärimmäisellä vakavuudella, urheilun tuomista iloista saan virtaa, mutta toisaalta tappiot otan äärimmäisen raskaasti. Koska en ole minkään lajin asiantuntija, en siis tiedä tuon taivaallista tekniikasta, taktiikasta tai harjoittelusta. Osaan vain sanoa, oliko kisa omasta mielestäni hyvä tai jännittävä, millaiset tuntemukseni olivat ennen kisaa, kisan aikana ja kisan jälkeen. Ja sehän riittää minulle. Minun ei tarvitse tietää wassuhiihdon voimantuotosta yhtään mitään nauttiakseni urheilijoiden edesottamusten katsomisesta.

Tämä blogi toimikoot peruskuntokautena elämäni suurinta blogikoitosta varten, mahdollista vaihto-opiskeluvuotta. Koska silloin ei varmastikaan ole aikaa selostaa jokaiselle ihmiselle Suomessa erikseen tapahtumia, aion pitää silloin blogia, johon kirjoitan kuulumisiani. Satsaan nyt kaiken tähän harjoitteluun ja toivon, että maaliskuussa kouraani ojennetaan lippu omiin olympialaisiini, eli vaihto-opiskelupaikkaan.

Eilen olin katsomassa kotoista jääkiekkoa, ottelua TPS-Tappara. Tepsillä oli takanaan jo ties monenko pelin mittainen tappioputki. Tällä kertaa se katkaistiin jännittävien vaiheiden jälkeen. Viime kevään huiman playoff-huuman jäljiltä normaalit runkosarjapelit eivät tunnu juurikaan miltään, varsinkaan alkukaudesta. Eilen kuitenkin pääsin takaisin fiilikseen parin hieman laimeamman pelin jälkeen. Makeaa 3-3-tasoitusmaalia oli mahtavaa juhlia. Samassa oli mukana noin 6500 muuta turkulaiskannattajaa (6700 - oletetut tamperelaisfanit).  Suurta huvia pelissä edusti edessäni istunut mieshenkilö, joka eli jokaisella solullaan täydet 65 peliminuuttia sekä voittolaukauskisan. Sellainen omistautuminen on mahtavaa, sillä itse en sellaisiin tunteenpurkauksiin pääsisi näissä tavallisissa runkosarjapeleissä. Vaikka tietyllä tavalla ihailinkin hänen omistautumistaan, meni se riehuminen välillä melkoisen yli. Toinen iloinen asia oli se, miten turkulaisyleisö otti vastaan paluun TPS-paitaan tehneen Lee Sweattin. Sweatt ei ole edes mikään TPS-ikoni, mutta parin vuoden takaiset otteet olivat jääneet kaikkien mieleen. Lisäksi Sweattille olisi ollut varmastikin paljonkin muita ottajia, mutta hän päätti tulla Turkuun. Siitä iso kiitos hänelle. Illan olisi kruunannut maali.

Tapanani on muuten myös muistella useita vuosia jälkikäteen hienoja hetkiä. Ja mikään ei ole hienompaa kuin kunnon joukko"hysteria" ja usean tuhannen ihmisen samanaikainen riemu ja sitoutuminen. Minut olisi epävarmoina aikoina varmaankin todella helppoa saada mukaan kansanryhmittymiin ja -nousuihin. Eräs suosikkihetkistäni viime vuodelta on seuraava pätkä TPS-JYP -puolivälieräottelusta, joka päättyi jatkoajalla TPS:n voittoon. Tähän olen jopa kesän aikana palannut uudelleen ja uudelleen: http://www.youtube.com/watch?v=1_yl6hwmZHA

Koska sisälläni elää melko suurikin pessimisti, johdattelen suurinumeroisen lukijakuntani olympiajääkiekkoon seuraavilla videopätkillä. Vaikka kuitenkin olen äärimmäisen pessimistinen, jossain syvällä on olevinaan myös yltiöoptimisti, joka haluaa uskoa olympiakultaan jääkiekossa. Pidetään kuitenkin jalat maassa näiden avulla. Ensimmäinen on video leijonahetkistä Eppu Normaalin kappaleen Missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet tahtiin.

http://www.youtube.com/watch?v=gFKvfmXMG8k

Toisen voi katsoa, jos haluaa kiusata itseään. Annan kolmen sanan vihjeen. Teppo  Numminen, Torino. Tätä en itse kykene katsomaan.

http://www.youtube.com/watch?v=PUHIXi9kNy4

Vancouveriin enää 19 päivää!