Seuraava teksti on pitkä. Sitä kirjoitetaan Hunajatan soidessa. Sitä kirjoitetaan kyynel silmäkulmassa. Tämä on ennen kaikkea itseäni varten, etten koskaan unohtaisi.

Noin kolmen vuorokauden aikana tunnetilat voivat vaihtua uskomattoman paljon. Tiistaina pelattiin Turkuhallissa 4. finaali. TPS johti finaalisarjaa otteluvoiton 3-0. Ennen peliä olo oli jännittynyt ja huolestunut. Samalla kuitenkin jossain syvällä sykki odotus. Oli se mahdollisuus tuoda poika kotiin 9 vuoden tauon jälkeen. Oli mahdollisuus katkaista koko homma kotona, noin 11 820 katsojan edessä.

Ottelusta tuli tietenkin äärimmäisen vaikea. Tepsin peli oli kaukana hyvästä. Se oli surkeaa, mikä suututti. Tasoitusmaali nostatti hieman toivoa, mutta ilta synkkeni kolmannen erän lopulla. TPS sai selvän estämisjäähyn, mutta tuomion teki kyseenalaiseksi se, että aiemmin pelissä ei vihelletty kuin ruumiit. Ja niinhän siinä sitten kävi, että 1 min 15 s ennen loppua HPK kiskaisi voittomaalin. Katsomo hiljeni täysin ja kollektiivinen paha olo täytti Turkuhallin. Itku ei ollut kaukana.

Päällimmäiseksi tunteeksi jäi äärimmäinen pettymys. Samalla huoli ottelusarjan seuraavista käänteistä kasvoi. Sen jälkeen minut valtasi kiukku. TPS pelasi aivan käsittämättömän huonosti ensimmäisen erän. Sen jälkeen alkoi pään hakkaaminen Teemu Lassilaan. Pelin jälkeen olin tuohtunut. En siitä, että TPS hävisi, vaan siitä, että se hävisi löysällä, tahdottomalla ja kliinisellä pelillä.

Keskiviikkopäivä sujui hitaasti. Jatkoajan keskustelufoorumista sain vihiä, että peli saatettaisiin näyttää Turkuhallissa. Alkoi armoton Facebookin, Jatkoajan ja TPS:n nettisivujen kyttääminen. Sormet ristissä toivoin, että peli näkyisi hallilla. Netin kautta pelin seuraaminen on tuskaa, kun ei näe kenttätapahtumia. Radion kuunteleminen on vielä tuskallisempaa. Vaikka kuinka jännittäisi ja pelottaisi, pelin näkeminen rauhoittaa. Hallillehan sitä suunnattiin. Ensimmäinen erä katsottiin videotykin kautta, toinen ja kolmas erä katsomosta videotaulun kautta.

Ensimmäinen erä antoi kaikkea. Avausmaalin riemua, Kerhon tasoitus- ja johtomaalien musertavuutta, tasoitusmaalin tuomaa toivoa ja johtomaalin huumaa. 5 maalia yhteen erään oli kauhean stressaavaa. Onneksi TPS teki niistä kolme. Muistan oikeastaan koko ottelusta ensimmäisen erän parhaiten. Toisessa erässä jännitettiin toki aivan hirveästi. Maston johtomaali toi jopa paatuneimpaankin pessimistiin hieman optimistisuutta.

Kolmas erä pelotti tietenkin. Yksi maali Kerholle ja peli on taas aivan uusi. Erä meni kelloa vilkuillessa. Hallin screenillä ei näkynyt kunnolla pelikello, joten kovin jäi arvailuksi, onko erää kulunut 5 vai 7 minuuttia. Turkuhallissa kannustetaan ja tehdään aaltoja. Usko joukkueeseen on kova, mutta vielä täytyy olla huolissaan. Ja pian ei enää tarvinnutkaan jännittää. Birner pistää kiekon tyhjiin. Uskallan lähettää torilla tavataan -viestejä. Uskallan antaa ajatukseni harhailla siihen hetkeen, kun Vaha saa pojan käsiinsä. Peliä ei pysty enää seuraamaan. Kädet tärisevät, ajatus ei kulje ja silmät kostuvat. Masto kiskaisee toisen tyhjiin. En ollut enää katsonut peliä ajatuksella pitkään aikaan. Pistikö Masto vai Atte kiekon maaliin? Kuka sen pisti? Mikä on edes tilanne?

EN MINÄ TIEDÄ! ME VOITETTIIN! TPS ON SUOMEN MESTARI 2010!

Siitä alkaa sellainen täpinä, että ei paremmasta väliä. Hallilla seistään ja juhlitaan, huudetaan. Asiaa ei pysty käsittelemään. Tuntuu uskomattomalta katsoa pelaajien juhlimista ja kuunnella haastatteluja. Ihmiset juhlivat hallin pihalla. Pitää lähteä hakemaan vähän syömistä, ja sillä matkalla vastaan tulee autoja ja mopoilijoita. TPS-liput liehuvat. Auran aaltojen lähetykseen soittaa iloisia ihmisiä. Puoli tuntia ehtii olla poissa Turkuhallilta, ja pihalle on kerääntynyt entistä enemmän ihmisiä. Hallissa on ihmisiä. Baareissa musiikki soi, ihmiset laulavat, nauravat ja hymyilevät. Päällä on mustaa ja valkoista.

Keskellä yötä Suikkasen baarissa odottaa varmaan noin viisi tuhatta henkilöä. Siis Turkuhallissa on sen verran ihmisiä odottamassa sitä, että sankarijoukkue saapuu Hämeenlinnasta Turkuun. Keskellä viikkoa ja keskellä yötä. Puolenyön aikaan pelaajat tulevat hallille. Yksi kerrallaan heidät tuodaan jäälle. Lopulta Vaha tuo pojan kannattajien silmien eteen. Valmentajat ja Paraisten suuri mies kampeavat pytyn ilmaan. Sisäilotulitteet ja pyrot valaisevat hallin. Siellä huudetaan, juhlitaan ja nautitaan. Pois lähdetään yhden jälkeen. Itse lähden kotiin. 1,5 h selaan uutisia aiheesta. Sen jälkeen yritän saada unen päästä kiinni. Kello tulee kolme, ja tapitan silmät auki kattoa. Virta on aivan poissa, mutta tunnetila on niin valtaisa, että uni ei tule. Päässä pyörii edellisten tuntien tapahtumia. Jossain vaiheessa nukahdan. Ja sitten taas herään neljän tunnin unien jälkeen. Ensimmäisenä ajatukset karkaavat mestaruuteen, eikä unesta ole enää tietoakaan.

Tänään suuntasin torille. Siellä oli väkeä. Väkeä huudatettiin (à la JP Jalo!) tuomalla pelaajia yksitellen lavalle. Pelaajilla oli hyvä meno, joka jatkuu ilmeisesti parikin viikkoa. Poikaa tuotiin taas ihmisten nähtäväksi. Laulettiin Hunajataa ja Sankareita. Katsottiin tämän kaupungin suuria sankareita. Siellä tajusi taas vähän enemmän, mitä tässä kaupungissa tapahtuu. Pitkästä aikaa tässä kaupungissa puhalletaan yhteen hiileen, ollaan yhdessä ylpeitä jostain ja uskalletaan kantaa niitä mustavalkoisia värejä.

Tähän on tultu niin vaikeiden aikojen kautta, että tämä mestaruus menee omien todistamieni mestaruuksien arvoasteikolla ensimmäiseksi. Ja kirkkaasti. On nähty karmeita sukelluksia edellisinä kausina, hengetöntä pelaamista, toimimatonta organisaatiota. Viime vuonna näytti Mestis kutsuvan. 1,5 vuotta siitä juhlitaan mestaruutta. Se on käsittämätöntä ja samalla niin mahtavaa. Tällä kaudellakin näytti vaikealta välillä, mutta sieltä vain tuli sisukas lauma muiden joukkueiden ”hylkiöitä”, jotka yhdessä muodostivat sellaisen joukkueen, jolle ei pysäyttäjää tästä maasta löytynyt. Hengen voitto materiasta, ehdottomasti. Suuri sydän korvaa paljon. Ja tätä on odotettu 9 pitkää vuotta. Tämä on maailman paras tunne.

Mustavalkoinen sydän pakahtuu tähän. Mahtavalla hetkellä Tepsi otti mestaruuden. Minulla alkaa vuoden mittainen jääkiekkopimento, ja kyllä kelpaa aloittaa se mestaruudella. Mutta toisaalta sitä ei voi sanoin kuvata, miten paljon jään tuota joukkuetta kaipaamaan.

Kiitos jokainen pelaaja, valmentaja ja taustahenkilö. Tätä parempaa ei ole. Jos voisin, haluaisin elää eilisen moneen kertaan uudestaan.

Kiitos TPS!

Nyt siirryn vapun viettoon. Ja sen jälkeen mun on pakko purkaa tuntojani mestarijoukkueen pelaajista. Sitä vuorossa parin päivän päästä. Esimakua siitä voisi olla vaikka se, että tippa tuli linssiin tänään torilla, kun Marko Mäkinen kuulutettiin lavalle. Tämä blogi on nyt vielä pari päivää mustavalkoinen. Vaihdetaan sen jälkeen mustan tilalle vähän sinistä.